Kevään siintäessä silmissä alkaa jokaisen vähänkin itseään viherpeukaloksi tituleeraavan sormet syyhytä ja siemenkuvastoja tutkitaan kannesta kanteen moneen kertaan. Myös erilaiset pihan leikkaustyöt tulevat taas mieleen ja mietitään että pitiköhän niille marjapensaille nyt jotain tehdä, ja omenapuukin pitäisi leikata.

Pensaiden leikkaus aika hyvin jo ymmärretään, etenkin hyötykasvien kohdalla ja omenapuullekin moni osaa jotain tehdä vaikkei välttämättä aina ole selvää käsitystä mitä. Mutta sitten kun puhutaan muista kuin hedelmäpuista niin yleensä se on joko halki, poikki ja pinoon tai sitten surullisen kuuluisa tapitusleikkaus. Oma lukunsa ovat sitten sähköyhtiöiden ja muiden nimeltä mainitsemattomien yhtiöiden teettämät ”leikkaukset” jotka tehdään paikasta ja puiden arvosta riippumatta koneellisesti giljotiinilla tai vaikkapa helikopterilla. 

Puuviha ja -rakkaus

Pääsin itse tutustumaan hyvin läheisesti puihin liittyvään viha-rakkaussuhteeseen kunnallisessa organisaatiossa työskennellessäni. Joillekin yksi pajupensas oli elämää suurempi kysymys, kun toiset tahtoivat vetää matalaksi kaikki puun iästä ja arvosta riippumatta, jos puu vain varjosti, pudotti lehtiä, oli liian lähellä taloa tai autopaikkaa tai oli muuten vain ruma. Kauneus on tietenkin katsojan silmissä ja siitä löytyy mielipiteitä etenkin kerrostalojen pihoilla vähintään yhtä monta kuin on talossa asuntoja. Harva vain tulee ajatelleeksi sitä, että puut ovat ilonamme tai surunamme monta vuosikymmentä, jotkut jopa vuosisatoja. Uuden puun kasvattaminen yhtä isoksi kuin vanha kaadettu puu kestää niin kauan, että emme itse siitä ehdi nauttia. Talousmetsät ovat tietenkin asia erikseen, puhun nyt yksinomaan puistojen ja kotipihojen puista, joiden merkitys on muu kuin rahakysymys.

Leikkauksen hyödyt

Otetaan esimerkkinä vaikkapa tammi, joka istutetaan omakotitalon pihaan. Melko yleinen tilanne on se, että sen annetaan kasvaa kuten kasvaa ja sitten muutaman vuosikymmenen päästä todetaan sen olevan liian iso kyseiseen paikkaan – ei muuta kuin juuresta poikki ja kenties joku muu puu tilalle. Tai jos puu mahtuu kasvamaan paikallaan, niin todetaan jo melko isojen alaoksien olevan ruohonleikkauksen tiellä ja näin ollen niitä leikataan, hyvällä tuurilla ihan oikeaoppisesti ja puu voi jatkaa kasvuaan ja korjata leikkaushaavat. Toinen tilanne voi olla se, että puulla on tuplalatva joka massan kasvaessa jonain myrsky-yönä niin sanotusti repeää liitoksistaan ja puu on ainakin ulkonäöllisesti pilalla ja pian myös laho sisältä, ellei auttavia toimenpiteitä voida tehdä. Toisin sanoen puille harvemmin tehdään yhtään mitään, jos ne ovat muita kuin omenapuita. Vaikka todellakin useimmiten pitäisi. Puiden rakenneleikkauksella puuta ohjataan kasvamaan sille luontaisella tavalla ja siihen paikkaan mihin se on istutettu. Tietenkään puuta ei ikinä pitäisi istuttaa liian lähelle taloa tai muuten sellaiseen paikkaan missä se ei mahdu täysikasvuisena olemaan. Näillä leikkauksilla, jotka yleensä kuuluu aloittaa n. 3-5 vuoden kuluttua istutuksesta, puusta tehdään vahvarakenteinen ja kaunis yksilö josta ei isompanakaan ole vaaraa eikä haittaa ympäristölleen. Tyypillisiä asioita joihin puiden leikkauksessa puututaan, ovat kilpalatvat, teräväkulmaiset tai liian tiheässä kasvavat oksat, liian alhaalla kasvavat oksat, latvuksen sisään tai muuhun epätyypilliseen suuntaan kasvavat oksat sekä tietenkin vaurioituneet ja kuolleet oksat. Lisäksi etenkin lehmusten tekemät runko- ja juurivesat pyritään poistamaan. Silloin kun nämä rakenteelliset leikkaukset tehdään ajoissa, leikkaushaavat jäävät pieniksi ja puu pystyy korjaamaan aiheutuneet vauriot. Mitä isompi leikkaushaava on, sitä suurempi riski on, että lahottajat pääsevät nauttimaan puun sisuksista. Oikearakenteisesta puusta voi nauttia seuraavakin sukupolvi, eikä vanhemmalle, nuorena hoidetulle puulle, tarvitse tehdä yleensä juuri muuta kuin kuivien tai vaurioituneiden oksien poistoa harvakseltaan. 

Tapituksen kirous

Vielä parikymmentä vuotta sitten melko yleinen pihapuu meillä oli terijoensalava, ja siihen usein liittyykin jo aiemmin mainitsemani tapitusleikkaus, joka on ainakin itselleni kuta kuinkin kirosana. Ko. termi tarkoittaa siis sitä, että puusta poistetaan käytännössä latvus kokonaan ja jäljelle jätetään pahimmassa tapauksessa pari metriä runkoa, ja hiukan lievemmässä, joskin siinäkin ihan karmeassa muodossaan, jätetään rungon lisäksi joitain oksan pätkiä. Jokainenhan toki saa tehdä omalle puulleen mitä lystää, mutta tapitusleikkausta vastaan puhuu ensinnäkin se, että puusta ei koskaan enää tule lajilleen tyypillinen kaunis puu, oli sitten laji mikä hyvänsä. Joku voi tietysti pitää luutamaista terijoensalavaa kauniina, mutta suurempi ongelma kyseisessä leikkaustavassa on se, että puusta tulee vaarallinen. Runsas määrä vesiversoja on puun hätäreaktio siihen, että energiatuotanto pitää saada entiselle tasolleen. Vesiversoilla on kuitenkin tapana romahtaa herkästi alas kasvaessaan pituutta ja painoa. Lisäksi jatkuva versominen vain lisää puun leikkaustarvetta tulevina vuosina, eivätkä lahottajat ja hyönteisetkään jätä huomiotta avointa leikkauspintaa, jota on tällaisessa puussa runsaasti. Joten hyvät ihmiset, älkää tehkö tapitusleikkauksia, vaan laittakaa mieluummin juuresta poikki ja kaivakaa kantokin ylös, jos on paju kyseessä. Tilalle voi laittaa sellaisen puun, joka voi kasvaa paikassaan kuten sen kuuluu.

Ratkaisut

No, mistä sitten tietää miten niitä leikataan, mitä puita voi leikata ja milloin? Jos itse haluaa tutustua leikkaustapoihin, niin suosittelen vaikkapa taimistoviljelijöiden (www.taimistoviljelijat.fi) mainiota opusta Monivuotisten puutarhakasvien leikkausopas. Siinä on kerrottu pääasialliset tavat, vaikkakaan harva puu on kuin oppikirjasta, mutta oppeja voi aina soveltaa. Oikea aika leikkaamiselle on yleensä puun ollessa lepotilassa; sanotaan että paras aika on kevättalvella suojasäällä. Näillä leveyksillä se on yleensä maalis-huhtikuu. Tässä kuitenkin on poikkeus mahlaa vuotavien lajien kohdalla, eli vaahterat, hevoskastanjat, jalopähkinät, kirsikat ja luumut jätetään keväällä rauhaan ja leikataan joko loppukesällä tai varhain kevättalvella ennen mahlavuodon alkamista. Koivuja ei leikata kevättalvella laisinkaan niiden varhaisen mahlavuodon vuoksi, vaan niihin kosketaan vasta heinä-elokuussa. 

Jos taas ei halua itse sitä tehdä ja haluaa varmistua siitä, että vaikkapa vanha tammi tulee hoidettua täysin oikein, kannattaa ehdottomasti ottaa yhteyttä alan ammattilaisiin. Heidän ammattinimikkeensä on arboristi, ja heidät kaikki löytää Suomen puunhoidon yhdistyksen kautta (www.suomenpuunhoidonyhdistys.fi). He tuntevat puiden lajikohtaiset ominaisuudet ja fysiologian, osaavat tehdä puun kuntoarvion ja heillä on myös välineet tukemiseen, jos puulla on vielä elinvuosia jäljellä. He osaavat myös kiivetä puuhun oikeaoppisesti ja työvälineiden kanssa, ilman että sieltä tullaan pää edellä alas… 

Jotta asia ei kuitenkaan olisi liian helppo ja yksinkertainen, niin loppukaneettina kerrottakoon vielä se, että oli kyseessä puu tai pensas, ei leikkaamaan pidä ryhtyä, ellei tiedä miksi työhön ryhtyy, tai varsinkaan sen vuoksi, kun naapuri tekee niin… Leikkaamiselle pitää aina olla jokin syy ja turhaa leikkausta tulee välttää, sillä sienitaudit ovat kyllä aina valmiina siirtymään puuhun leikkauspintojen kautta. Mutta kaunis rakenne ja seuraavienkin sukupolvien ilona oleva pitkäikäinen puu ovat hyviä syitä, miksi aiheeseen kannattaa tutustua tai tilata ammattilainen paikalle! Ja istuttamiseen kannattaa ryhtyä aina, kunhan harkitsee järkevästi. Jossain sanottiinkin, että Paras aika istuttaa puu oli 20 vuotta sitten. Toiseksi paras aika on juuri nyt!