Pitääkö muitakin puita leikata kuin omenapuita?

Pitääkö muitakin puita leikata kuin omenapuita?

Kevään siintäessä silmissä alkaa jokaisen vähänkin itseään viherpeukaloksi tituleeraavan sormet syyhytä ja siemenkuvastoja tutkitaan kannesta kanteen moneen kertaan. Myös erilaiset pihan leikkaustyöt tulevat taas mieleen. Mietitään että pitikö niille marjapensaille nyt jotain tehdä, ja omenapuu pitäisi leikata. Mutta pitääkö muitakin puita leikata kuin omenapuita?

Pensaiden leikkaus aika hyvin jo ymmärretään, etenkin hyötykasvien kohdalla ja omenapuullekin moni osaa jotain tehdä vaikkei välttämättä aina ole selvää käsitystä mitä. Omenapuiden ja pensaiden leikkausta voi muuten tilata vaikkapa meiltä :)

Mutta sitten kun puhutaan muista kuin hedelmäpuista niin yleensä se on joko halki, poikki ja pinoon tai sitten surullisen kuuluisa tapitusleikkaus. Oma lukunsa ovat sähköyhtiöiden ja muiden teettämät ”leikkaukset” jotka tehdään paikasta ja puiden arvosta riippumatta koneellisesti giljotiinilla tai vaikka helikopterilla. 

Puuviha ja -rakkaus

Pääsin itse tutustumaan hyvin läheisesti puihin liittyvään viha-rakkaussuhteeseen kunnallisessa organisaatiossa työskennellessäni. Joillekin yksi pajupensas oli elämää suurempi kysymys. Toiset tahtoivat kaataa kaikki puun iästä ja arvosta riippumatta, jos puu varjosti, pudotti lehtiä, oli liian lähellä taloa tai oli muuten vain ruma. Kauneus on tietenkin katsojan silmissä ja siitä löytyy mielipiteitä etenkin kerrostalojen pihoilla vähintään yhtä monta kuin on talossa asuntoja.

Harva vain tulee ajatelleeksi sitä, että puut ovat ilonamme tai surunamme monta vuosikymmentä, jotkut jopa vuosisatoja. Uuden puun kasvattaminen yhtä isoksi kuin vanha kaadettu puu kestää niin kauan, että emme itse siitä ehdi nauttia. Talousmetsät ovat tietenkin asia erikseen. Puhun nyt yksinomaan puistojen ja kotipihojen puista, joiden merkitys on muu kuin rahakysymys.

Leikkauksen hyödyt

Otetaan esimerkkinä vaikkapa tammi, joka istutetaan omakotitalon pihaan. Melko yleinen tilanne on se, että sen annetaan kasvaa kuten kasvaa ja sitten muutaman vuosikymmenen päästä todetaan sen olevan liian iso kyseiseen paikkaan. Ei muuta kuin juuresta poikki ja kenties joku muu puu tilalle. Tai jos puu mahtuu kasvamaan paikallaan, niin todetaan jo melko isojen alaoksien olevan ruohonleikkauksen tiellä. Näin ollen niitä leikataan, hyvällä tuurilla ihan oikeaoppisesti ja puu voi jatkaa kasvuaan ja korjata leikkaushaavat.

Toinen tilanne voi olla se, että puulla on tuplalatva joka massan kasvaessa jonain myrsky-yönä repeää liitoksistaan. Tällöin puu on ainakin ulkonäöllisesti pilalla ja pian myös laho sisältä, ellei auttavia toimenpiteitä voida tehdä. Toisin sanoen puille harvemmin tehdään yhtään mitään, jos ne ovat muita kuin omenapuita. Vaikka todellakin useimmiten pitäisi.

Puiden rakenneleikkauksella puuta ohjataan kasvamaan sille luontaisella tavalla ja siihen paikkaan mihin se on istutettu. Tietenkään puuta ei ikinä pitäisi istuttaa liian lähelle taloa tai muuten sellaiseen paikkaan missä se ei mahdu täysikasvuisena olemaan. Näillä leikkauksilla, jotka yleensä kuuluu aloittaa n. 3-5 vuoden kuluttua istutuksesta, puusta tehdään vahvarakenteinen ja kaunis yksilö, josta ei isompanakaan ole vaaraa ympäristölleen.

Tyypillisiä asioita, joihin puiden leikkauksessa puututaan, ovat kilpalatvat, teräväkulmaiset tai liian tiheässä kasvavat oksat, liian alhaalla kasvavat oksat, latvuksen sisään tai muuhun epätyypilliseen suuntaan kasvavat oksat sekä vaurioituneet ja kuolleet oksat. Lisäksi etenkin lehmusten tekemät runko- ja juurivesat pyritään poistamaan.

Silloin kun nämä rakenteelliset leikkaukset tehdään ajoissa, leikkaushaavat jäävät pieniksi ja puu pystyy korjaamaan aiheutuneet vauriot. Mitä isompi leikkaushaava on, sitä suurempi riski on, että lahottajat pääsevät nauttimaan puun sisuksista. Oikearakenteisesta puusta voi nauttia seuraavakin sukupolvi! Vanhemmalle, nuorena hoidetulle puulle, tarvitse tehdä yleensä juuri muuta kuin kuivien tai vaurioituneiden oksien poistoa harvakseltaan. 

Tapituksen kirous

Vielä parikymmentä vuotta sitten melko yleinen pihapuu meillä oli terijoensalava, ja siihen usein liittyykin jo aiemmin mainitsemani tapitusleikkaus, joka on ainakin itselleni kirosana. Tuo termi tarkoittaa sitä, että puusta poistetaan käytännössä latvus kokonaan ja jäljelle jätetään pahimmassa tapauksessa pari metriä runkoa. Hiukan lievemmässä, joskin siinäkin ihan karmeassa muodossaan, jätetään rungon lisäksi joitain oksan pätkiä.

Jokainenhan toki saa tehdä omalle puulleen mitä lystää, mutta tapitusleikkausta vastaan puhuu se, että puusta ei koskaan enää tule lajilleen tyypillinen kaunis puu, oli sitten laji mikä hyvänsä. Joku voi tietysti pitää luutamaista terijoensalavaa kauniina, mutta suurempi ongelma kyseisessä leikkaustavassa on se, että puusta tulee vaarallinen. Runsas määrä vesiversoja on puun hätäreaktio siihen, että energiatuotanto pitää saada entiselle tasolleen. Vesiversoilla on kuitenkin tapana romahtaa herkästi alas kasvaessaan pituutta ja painoa.

Lisäksi jatkuva versominen vain lisää puun leikkaustarvetta tulevina vuosina, eivätkä lahottajat ja hyönteisetkään jätä huomiotta avointa leikkauspintaa, jota on tällaisessa puussa runsaasti. Joten hyvät ihmiset, älkää tehkö tapitusleikkauksia, vaan laittakaa mieluummin juuresta poikki ja kaivakaa kantokin ylös, jos on paju kyseessä. Tilalle voi laittaa sellaisen puun, joka voi kasvaa paikassaan kuten sen kuuluu.

Ratkaisut

No, mistä sitten tietää miten niitä leikataan, mitä puita voi leikata ja milloin? Jos itse haluaa tutustua leikkaustapoihin, niin suosittelen vaikkapa taimistoviljelijöiden mainiota opusta Monivuotisten puutarhakasvien leikkausopas. Siinä on kerrottu pääasialliset tavat, vaikkakaan harva puu on kuin oppikirjasta, mutta oppeja voi aina soveltaa.

Oikea aika leikkaamiselle on yleensä puun ollessa lepotilassa; sanotaan että paras aika on kevättalvella suojasäällä. Näillä leveyksillä se on yleensä maalis-huhtikuu. Tässä kuitenkin on poikkeus mahlaa vuotavien lajien kohdalla, eli vaahterat, hevoskastanjat, jalopähkinät, kirsikat ja luumut jätetään keväällä rauhaan ja leikataan joko loppukesällä tai varhain kevättalvella ennen mahlavuodon alkamista. Koivuja ei leikata kevättalvella laisinkaan niiden varhaisen mahlavuodon vuoksi, vaan niihin kosketaan vasta heinä-elokuussa. Kuivia ja kuolleita oksia voi leikata milloin tahansa.

Lehtipuilla on tärkeää muistaa, että tappeja ei jätetä. Toisaalta ei myöskään saa leikata oksaa liian syvästä – liian läheltä runkoa. Puun oksan kauluksessa nimittäin on erityinen solukko, joka alkaa korjata oikein leikattua oksan haavaa melko nopeasti. Sitä ei saa leikata pois, mutta jos jättää oksan tapiksi, ei tämä solukko pääse myöskään tekemään tehtäväänsä, jolloin jää jäljelle oikein kunnon väylä lahottajille kulkea.

Kuka muu voisi leikata puuni?

Jos taas ei halua itse sitä tehdä ja haluaa varmistua siitä, että vaikkapa vanha tammi tulee hoidettua täysin oikein, kannattaa ehdottomasti ottaa yhteyttä alan ammattilaisiin. Heidän ammattinimikkeensä on arboristi, ja heidät löytää Suomen puunhoidon yhdistyksen kautta. He tuntevat puiden lajikohtaiset ominaisuudet ja fysiologian, osaavat tehdä puun kuntoarvion ja heillä on myös välineet tukemiseen, jos puulla on vielä elinvuosia jäljellä. He osaavat myös kiivetä puuhun oikeaoppisesti ja työvälineiden kanssa, ilman että sieltä tullaan pää edellä alas… 

Jotta asia ei kuitenkaan olisi liian helppo ja yksinkertainen, niin loppukaneettina kerrottakoon vielä se, että oli kyseessä puu tai pensas, ei leikkaamaan pidä ryhtyä, ellei tiedä miksi työhön ryhtyy, tai varsinkaan sen vuoksi, kun naapuri tekee niin… Leikkaamiselle pitää aina olla jokin syy ja turhaa leikkausta tulee välttää, sillä sienitaudit ovat kyllä aina valmiina siirtymään puuhun leikkauspintojen kautta. Mutta kaunis rakenne ja seuraavienkin sukupolvien ilona oleva pitkäikäinen puu ovat hyviä syitä, miksi aiheeseen kannattaa tutustua tai tilata ammattilainen paikalle! Ja istuttamiseen kannattaa ryhtyä aina, kunhan harkitsee järkevästi. Jossain sanottiinkin, että Paras aika istuttaa puu oli 20 vuotta sitten. Toiseksi paras aika on juuri nyt!

Viherala – niin mikä?

Viherala – niin mikä?

Ihmisiä on töissä monenlaisilla aloilla. Kuten laulussakin sanotaan että meistä tuli lääkäreitä, virkamiehiä ja vääpeleitä, ja joku päätyi kai kuninkaaksikin. Noista kaikista varmasti jokainen meistä tietää suurin piirtein mitä kyseiset ammattialat pitävät sisällään. Lääkäreistä pystytään jopa tavan talliaisena erottamaan mitä tekee hammaslääkäri ja miten se eroaa sydänlääkäristä. Mutta viheralalla töissä ollessa voi etenkin vanhemmalta sukupolvelta tulla vieläkin kummaksuvia katseita ja kysyviä ilmeitä kun ihmetellään että onks tää nyt se puutarhuri (ellei ole sattunut tituleeraamaan itseään sellaiseksi). Nimikkeitä alalla on monia, puutarhurin lisäksi voi kutsua itseään vihersuunnittelijaksi, maisemasuunnittelijaksi, viherrakentajaksi, tutkintonimikkeen mukaan hortonomiksi ja niin edelleen. Ihan selkeää linjaa siitä, millä tittelillä kukin voi itseään kutsua, ei käsittääkseni meidän maassa vielä ole – valitettavasti.

Hämmennys on vielä varsin yleistä, ja sitä näkemystä tukee se, että niin harva hakeutuu tälle alalle joka on kasvava ala, siinä näkee kättensä jäljen ja saa tehdä monenlaisia töitä monenlaisissa eri paikoissa ja monenlaisille eri asiakkaille. Ja mikä parasta: ulkona, ja lisäksi samalla saa usein kuntoilua siinä määrin että ei tarvitse miettiä jumpparyhmiä työpäivän jälkeen.

Olen itse ollut alalla koulutukseni jälkeen nyt reippaasti yli kymmenen vuotta, ja monista oppirahoista ja kommelluksista huolimatta päivääkään en vaihtaisi pois. Käytännön työ on opettanut valtavasti asioita ja olen nähnyt jo monessa kohteessa erilaisten alueiden matkan omalta suunnittelupöydältäni toteutukseen ja kunnossapitoon saakka. Karikoilta ei ole voinut välttyä, mutta niinhän se muutenkin elämässä menee että myrskyn jälkeen on usein poutasää kun ymmärtää ottaa opikseen.

Onko viherala sama kuin puutarha-ala?

Yleisin käsitys viheralasta lienee se, että olemme vihreän ja ylipäänsä kasvillisuuden kanssa paljon tekemisissä. Ja se on toki isoksi osaksi totta, mutta sitten kun mennään niihin yleisimpiin kysymyksiin mitä minullekin esitetään, eli ”mikähän tauti minun omenapuussa on?” tai ”miksi minun kasvihuonekurkut jäi tänä vuonna niin pieniksi” niin ollaan alueella jolla minä joudun valitettavasti myöntämään että en tiedä kaikkea, eikä itse asiassa ole oikein mitään hajuakaan. Pitäisi tietenkin tietää etenkin ensimmäiseen kysymykseen vastaus, mutta totuus on että en ole ikinä ollut millään tavalla kiinnostunut kasvien tuholaisista ja taudeista niin eivätpä ole jääneet päähän. Niissä tapauksissa olen aina yhteydessä häneen jonka tiedän tietävän vastauksen. Silloinhan minun ei tarvitse tietää, eihän? Mutta jälkimmäinen kysymys (tästä voi olla alan ammattilaisetkin montaa eri mieltä) on mielestäni asia jossa ollaan puhtaasti niin sanotulla puutarha-alalla. Viherala ja puutarha-ala, kuinka virallista niiden välinen ero on, en tiedä, mutta minulle puutarha-ala näyttäytyy nimenomaan kasvien tuotantona ja esim. kasvihuoneviljelynä, jossa pitää myöskin ymmärtää hirmuisesti asioista ja mm. tuntea tuottamiensa kasvien fysiologia ja kaikki siihen liittyvä läpikotaisin. Viherala painottuu enemmän miljööseen ja maisemaan, ulkoalueiden luomiseen ja kunnossapitoon. Sillä puolella kunnon ammattilainen taas on tutustunut sekä käytännössä että teoriassa maalajien ominaisuuksiin ja maanrakentamiseen, puu- ja kivirakentamiseen, hulevesien johtamiseen, ulkona kasvatettavien koriste- ja hyötykasvien ominaisuuksiin, kasvilajikohtaisiin vaatimuksiin ja niiden hoitoon sekä jossain määrin myös valaistukseen ja pihan muuhun sähkötekniikkaan.

Kiveä, puuta ja vihreää

Aikanaan viherrakentamisen kisoihin osallistuessani eräs kysyi että mistä me mennään kilpailemaan, ruohonleikkauksestako? No ei, totuus loikkasi kyllä meillekin silmille kun Sveitsissä kilpailutyön runko koostui painavista betonielementeistä ja isoista muurikivistä, jotka hädin tuskin – ainoana tyttöparina – saimme liikutelluiksi paikoilleen. Toki suomalaiseen graniittiin tottuneena sveitsiläinen hiekkakivi oli kohtuullisen helppoa työstää, mutta raskasta oli silti. Fyysisesti. Tässä tullaankin siihen asiaan mikä viheralassa terminä johtaa jossain määrin jopa harhaan. Viheralaan ja viherrakentamiseen kuuluu isoimpana ja usein myös tärkeimpänä osana pohjatöiden lisäksi alueiden erilaiset kovat pinnoitteet ja rakenteet, kuten betoni- tai luonnonkiveykset, terassit, patiot, pergolat ja muurit. Ne luovat alueille niiden rungon ja ovat tärkeä osa alueen käytännöllisyyttä, helppohoitoisuudesta puhumattakaan. Viimeisenä muttei vähäisimpänä tulevat kasvit ja nurmikko, tai vaihtoehtoisesti esim. kuntta, joka tänä päivänä etenkin puolivarjoisilla mökkitonteilla on varsin erinomainen ratkaisu. Alueet ilman kasvillisuutta tai ylipäänsä vihreää olisivat vähän kuin talo ilman ikkunoita; molempia pitää olla ja oikeissa mittasuhteissa, toimivuudesta ja viihtyisyydestä tinkimättä.

viherrakentaminen

Siispä kun seuraavan kerran mietit, kuka voisi tehdä pihakiveyksen tai jätekatokseen viherkaton, tai kuka voisi auttaa kun mietit mitä kasveja pihaan kannattaa laittaa tai millä istutusalueet ja käytävät rajata, on ainakin yksi hyvä vastaus: viheralan ammattilainen! Toinen kysymys on vielä sitten se, kuka viheralan ammattilaisista on suunnittelija, kuka rakentaja tai kunnossapitäjä, kuka niitä kaikkia ja mistä heidät löytää. Mutta se onkin sitten asia erikseen, johon voidaan kenties palata seuraavissa teksteissä!

viherrakentaminen